Legacyn tarina

Tarina jatkuu päivityksissä kunnes se on täysimittainen eli kertoo koko Legacyn menneisyyden.

Metsän valo

Pieni vaaleanharmaa täplikäs olento laahusti lumisessa laaksossa. Paikka oli kuin suuri laakea vati, jota reunustivat loivarinteiset mutta petolliset vuoret. Näkyvyys oli olematon. Pienet partaveitsenterävät lumihiutaleet heittelehtivät voimakkaassa tuulessa ja tunkeutuivat turkin sisään. Armoton tuuli ei suonut kulkijalle rauhaa. Tämän maan taivas on kovin kaunis, sikäli kun sitä pilvien takaa näkee. Tämä wolfridi ei kuitenkaan käännä päätään taivaalle edes etsiäkseen tähtiä ja syvän tummansinistä yötaivasta, vaan yrittää suojautua tuulelta ja kylmyydeltä.
Kitukasvuiset ja laihan näköiset kuuset taipuvat tuulessa. Jos puut olisivat wolfrideja, nämä olisivat hyvin laihoja ja surullisia, epäluonnollisesti venyneiden näköisiä ja kosteasilmäisiä.
Pienen otuksen jättämät jäljet peittyvät hiljalleen hienojakoiseen lumeen, eikä tämän wolfridinpennun reitistä jää merkkiäkään. Se vain korostaa totuutta: kukaan ei välitä siitä, kuka täällä kulkee. Laakso on autio, eikä juuri kukaan ole tullut tänne. Jopa kesäisin paikka on kuiva ja kuollut. On arvoitus, mitä tämä pentu tekee täällä. Ja jos totta puhutaan, ei se ketään kiinnostaisikaan. Pentu jatkaa vaivalloista matkaansa länteen, vaikka ei tiedä mitään suunnastaan tai päämäärästään. Täydellinen pimeys on laskeutunut, vain vitivalkoinen ja tahriintumaton lumi moninkertaistaa vähäisen valon. Lunta ei ole paljoa, koska täällä satavat hiutaleet ovat aina näitä pieniä hiukkasia. Lumi on hyvin hienojakoista, ja tuuli voi heittää sitä ilmaan paljon kerrallaan. Lumi pyörteilee maan pinnassa tuulen voimasta.
Hyytävä lumipeitteinen maa tuntuu katoavan alta. Ilmakin on kummallisen tyhjän tuntuista. Pentu ei nosta päätään vieläkään. Samassa jokin keltainen ja kirkas kiitää ohi. Wolfridi hämmästyy ja katsoo ihmeissään tätä valoa. Se muistuttaa palloa, mutta on niin kirkas, ettei sitä pysty katsomaan pitkään. Olento räpyttelee silmiään ja hän näkee sinivihreän pallon, jollainen syntyy kun katsoo liian pitkään kirkasta valoa.
Valo leijailee jonnekin pimeään, valaisten puiden runkoja. Ollaan saavuttu metsään. Puissa näyttäisi olevan lehtiä, ja oksien päältä putoilee lumipaakkuja. Pentu katsoo maahan ja huomaa, että lumipeite enää tuskin peittää maata. Tuuli on loppunut. Metsässä vallitsee rikkumaton rauha. Äkkiä hän muistaa valon, ja etsii sitä hädissään. Hän ei halua jäädä yksin tähän metsään. Hän saavuttaa sitä hitaasti, mutta lopulta valo pysähtyy. Pentu kaatuu maahan uupuneena vaeltamisesta.
Valoja ilmestyy lisää. Toiset pieniä, toiset suuria. Ne leijailevat pennun ympärillä. Ne tietävät, että pentu tietää itsestään yhtä vähän kuin näistä valoista. Valot eivät ole viisaita olentoja, mutta niillä on kyky nähdä tulevaa ja mennyttä. Valotäplät liitelevät vielä ympäriinsä, kunnes häviävät yllättäen ja samanaikaisesti.
Pentu herää aamulla. Metsässä on yhä hämärää, mutta pentu näkee kyllin hyvin huomatakseen maahan heijastuvan varjon. Hän ihmettelee ensin sekavaa kuvaa, mutta auringon noustessa korkeammalle varjot taipuvat kuin eri hahmoon muodostaen kirjaimet: L, E, G, A, C ja Y. Pentu katsoo kirjaimia ihmeissään. Tuossa sanassa on jotain tuttua. Hänen korvissaan soi hetken nuoren wolfridinaaraan ääni.
Se toistelee tuota sanaa. Pentu ei ole kovin tunteellinen, vaan yrittää yleensä ajatella järkevästi. Nytkään hän ei siis masennu muistostaan, vaan nyökkää rauhallisesti merkitäkseen, että hyväksyy tapahtuneen.
Hänellä ei vieläkään ole päämäärää eikä menneisyyttä, mutta viimein hänellä on nimi: Legacy.

Viimeinen viesti

Legacy vietti metsässä muutaman vuoden. Metsän rauhallisuus miellytti häntä, mutta kolmen vuoden kuluttua se alkoi häiritä häntä. Yliluonnollinen rauha sai hänet hermostumaan pahasti. Hän ei pitänyt tästä.
Hän yritti viipyä metsässä vielä yhden yön, mutta se oli tähänastisita kauhein. Painostava lämpö ja kosteus, rikkumaton hiljaisuus ja tähtien valaisema pehmeä pimeys. Hän ei saanut unta, joten hän nousi ja katsoi hetken aukean taivasta, joka heijastui hänen silmistään. Hän tiesi, että valot tarkkailivat häntä. Hän oli kasvanut metsässä yllättävän paljon: häntä ei voinut enää sanoa pennuksi. Hän tiesi, että valot ja metsän lumous olivat tämän takana, mutta ei välittänyt siitä. Hän halusi vain todellisen rauhan. Hän katsoi tummanviolettia taivasta ja sen tähtiä vielä kerran. Hän tunsi hiljaisuuden painavan häntä.
Viimein hänen itsehillintänsä petti: Hän huusi valoille ja metsälle niin lujaa kuin pystyi: "Päästäkää minut!" ja hiljeni kuin odottaen vastausta. Hän ymmärsi olevansa typerä, kun odotti valojen ilmestyvän. Ne eivät ikinä näyttäytyneet vapaaehtoisesti, mutta hän oli nähnyt jo monta. Kuten sanottu, valot eivät olleet kovin viisaita eivätkä taitavia piiloutumaan. Hän oletti, että valot pysyisivät piilossa kuten aina, mutta aukion valaisikin uudenlainen, keltainen ja luonnollinen valo. Yksi kerrallaan valot leijailivat näkyviin. Ne valitsivat pensaan ja alkoivat taivutella sen oksia. Kuvio oli selittämättömän monimutkainen ja kummallinen, mutta valot mitä ilmeisimmin olivat sitä mieltä, että se merkitsi jotain. Valot leijailivat pensaan taakse ja asettautuivat siten, että varjo muodosti jonkin kuvion maahan. Ne leijailivat vielä hetken, kunnes Legacy ymmärsi kuvion muuttuneen kirjoitukseksi.
Siinä luki: Matkaan.
Legacy ei nukkunut edes yötään loppuun vaan nousi ja lähti kohti metsän reunaa. Hän todella halusi pois. Viimein hänen edessään häämötti tasainen, puuton alue ja viileän rauhallinen valo. Se oli täysin erilainen kuin metsän purppurainen valaistus. Tämä oli todellista valoa. Hän nosti vauhtiaan ja päätyi viimein metsän reunalle. Matka oli alkanut.

Vapaus

Legacy katseli lumoutuneena taivaan syvää sinistä. Metsän taivas oli ensinäkemältä kaunis, mutta se oli enemmänkin violetti ja sen tähdet olivat pieniä ja kuu punertava. Tämä oli todellinen yötaivas: vaikuttava, syvän preussinsininen taivas ja suuret, hopeaiset tähdet ja planeetat. Metsän hillityn taivaan jälkeen tämä näkymä, joka muille oli arkipäivää, oli Legacylle maailman kaunein yö. Hän katseli valtavia tähtirykelmiä ja kirkasta valkeaa kuuta. Jos hän olisi yrittänyt selittää tätä tunnetta jollekin, häntä olisi pidetty hulluna, mutta hän todella nautti vapaudestaan.
Silloin hän huomasi jotain muutakin. Metsän painostava kuumuus oli kadonnut. Viileä tuuli puhalsi hänen turkissaan ja heinikossa. Hän juoksi alas kukkulan rinnettä ja nousi seuraavaa ylös. Hän loikki purojen ja pensaiden yli.
Mikään ei enää kahlinnut häntä.

Järvellä

Legacy oli juossut ympäri tasankoa ja kukkuloita koko yön. Kun aamu viimein sarasti, hän huomasi saapuneensa kummalliselle paikalle. Se heijasti taivaan ja väreili hopeisena. Hän heitti kiven sitä kohti. Kivi katosi jättäen jälkeensä pisaroita ja pärskeitä sekä lisää väreitä. Legacy ei ymmrätänyt, mikä tämä oli.
Hän ei huomannut, että joku käveli hänen taakseen. Tämä joku katseli häntä hetken. Hän selvästikin tiesi, mitä hän ajatteli. Hänen takanaan seisova susi ei ollut aivan kiltti, mutta ei ilkeäkään. Hän päätti kuitenkin yllättää Legacyn kunnolla. Hän hiipi puun taakse ja juoksi kohti tätä hohtavaa ainetta. Legacy huomasi hänet ja kauhistui.
"Älä!" hän huusi sen kummemmin ajattelematta. Susi ei edes yrittänyt jarruttaa, vaan hyppäsi hohtavaan nesteeseen tyylikkäästi. "Mitä oikein kuvittelet-" Legacy karjui ja juoksi suden luokse. Hän oli olettanut, että susi uppoaisi samalla lailla kuin kivi. Hän kuitenkin kellui.
"Kuinka teet tuon?" hän kysyi hieman typerästi.
"Tiedätkö edes, mitä tämä on?" susi kysyi.
"En", Legacy vastasi. "Ja sinä kai väität tietäväsi?"
"Missä olet ollut koko ikäsi? Haloo, tämä on vettä!"
"Mitä se on?" Legacy kysyi hermostuneena. Hän arveli, että oli kysellyt hiukan tyhmiä kysymyksiä.
"Mikä edes olet? Vettä juodaan, siinä uidaan ja sitä sataa taivaalta!"
Nyt Legacy tunsi itsensä todella typeräksi. Mutta eihän metsässä ikinä satanut. Siellä ei ollut järviä, ei puroja, ei lammikoita. Kun sitä mietti sellainen, joka tiesi jotain vedestä, oli täysin mahdotonta, että hän oli edes hengissä. Metsässä ei ollut edes hedelmiä. Kun oikeastaan miettii, ei metsässä ollut mitään ruokaa. Siinä oli kaiketi jokin lumous, joka piti siellä olevat hengissä ja terveenä.
Palatkaamme tämänhetkisiin tapahtumiin...
"No?" susi tivasi. Legacy oli täysin unohtanut, että häneltä oli kysytty jotain.
"Olen Legacy", hän sanoi närkästyneenä.
"Kysyin mikä enkä kuka!" susi ärähti.
"Mitätön pikkuseikka! Olen Legacy, ja sillä siisti! Enenpää en tiedä!"
Susi tajusi ehkä viimein tilanteen vakavuuden. Legacyksi esittäytynyt ei siis todella tiennyt mistään mitään. "No, missä olet ollut koko ikäsi?" susi kysyi pakottaen äänensä ystävälliseksi.
"En tiedä. Metsässä."
"Et kai... tuossa metsässä?" susi kysyi osoittaen kauas hänen taakseen.
"Siellä. Mitä siitä?" Legacy kysyi jo hermostuen suteen.
"Se on kirottu metsä! Kuka sinut sinne vei?"
"Menin itse."
"Ja kauanko olit siellä?"
Legacy hiljeni. Hänelle ei oltu virallisesti opetettu ajanlaskua, mutta hän tiesi siitä silti jotain. Niinpä hän vastasi: "Kolme ja puoli vuotta."
Nyt susi meni hiljaiseksi. "Sinä... vietit siellä kolme vuotta?" hän änkytti tyrmistyneenä. "Mutta siellä ei ole ruokaa! Eikä vettä! Eikä edes muita susia!"
"Muita susia? Tarkoitatko, että minä olen sitten susi?"
Susi peitti kasvonsa käsiinsä. Tämä Legacy oli näköjään täysin toivoton tapaus. Hän ajatteli vain lähteä, mutta tajusi, ettei voinut jättää häntä oman onnensa nojaan. Hän kehotti Legacyä hyppäämään järveen, ei kuitenkaan siinä tavallisessa merkityksessä, vaan ihan tähän järveen. Legacy epäröi hetken ja loikkasi sitten veteen.
"Kylmää!" hän huudahti.
"Älä uikuta! Osaat kai uida?" susi sanoi ja sukelsi kauemmas.

Tässä välissä pitäisi olla muutama luku, mutta vielä niitä ei ole. Odottakaahan siis seuraavaa päivitystä ^^

Ahneus sokaisee

Legacy oli kasvanut paljon siitä, kun hän oli saanut tietää nimensä Metsän Valoilta. Hän oli nuori ja ketterä wolfridi, joka käytti voimaansa ja teräviä aistejaan kaikkien hyödyksi. Harvemmin tuli vastaan ketään, mutta nuorukainen ei ollut yksinäinen. Hän oli aina ollut vaeltaja ja sellaisena hän pysyi. Oli kaunis päivä, ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Tuore ja vihreä ruoho taipui tassujen alla nousten jälleen pystyyn, kun päällä ei ollut painoa. Häntä eivät sitoneet minkään maailman kahleet. Samassa tuuli toi uuden tuoksun. Täällä oli siis joku muukin. Legacy lähti juoksemaan kohti hajua, ja huomasi pian saapuneensa jyrkkään ylämäkeen. Rautaisen tahtonsa ja uteliaisuutensa avulla hän kuitenkin sai kiivettyä ylös asti. Hän havaitsi olevansa jonkinlaisen vuoren huipulla. Maasto oli kovaa ja karua, ja ympärillä kasvoi vain muutama kuiva heinäkasvi ja kitukasvuisia pensaita. Hän katsoi seinämää, jota pitkin oli juossut ylös. Ylhäältä katsoen se näytti paljon jyrkemmältä, kuin alhaalta. Sitten hän katsahti vuoren toiselle puolelle. Hän hämmästyi näkemäänsä: siellä oli vihreä, kaunis laakso. Tuntui, kuin laakson yllä ei koskaan olisi pilviä, vaan sininen taivas hotaisi ikuisesti. Hän tunsi olevansa yksin koko maailmassa ja sen herra ja valtias. Joku kuitenkin keskeytti hänen haaveensa. Hänen takanaan seisoi suuri, musta susi, jolla oli siniraitainen harja ja selässään ja hännässään saman värinen juova. Hänellä oli matala, kaikuva ääni, joka tuntui hyvin käskevältä ja rehelliseltä. Ja tämä susi sanoi: "Mitä teet Sirius Novan laaksossa?"
"Sirius Novako on tämän paikan nimi?" Legacy kysyi. "Hienoa, julistan itseni Sirius Novan hallitsijaksi."
"Et voi, poika. Laakso on minun, eikä sen nimi ole Sirius Nova. Minä olen Sirius Nova."
Legacy tuijotti sutta ihmeissään. Hän pohti, uskoako vai ei, mutta lopulta hän vakuuttui suden rehellisyydestä.
"Siinä tapauksessa taistelemme laakson herruudesta!" Legacy huudahti.
"Näin tapahtukoon", Nova julisti ja raapaisi Legacyn oikealle poskelle viillon. Legacy raivostui, ja yritti saada otteen suden kaulasta, onnistumatta tosin. Taistelua jatkui pitkään, ja Legacy uskoi taistelevansa oikean asian puolesta. Hetken asiaa mietittyään hän kuitenkin huomasi sotivansa vain laakson saadakseen, ei enää kunnian ja rohkeuden nimissä. Nova alkoi päästä niskan päälle, sillä Legacy keskittyi vain mietteisiinsä eikä lainkaan taisteluun. Nova onnistui haavoittamaan Legacya oikein kunnolla. Legacy ulvaisi tuskasta ja loikkasi raivon ja ahneuden sokaisemana Novan kimppuun. Vanhus ei kuitenkaan antanut voittaa itseään niin helposti. Lopulta hän kuitenkaan ei enää vastannut iskuihin. Legacy ihmetteli tätä, mutta susi antoi vastauksen hänen ajatuksissaan esittämäänsä kysymykseen.
"Taistelu riittää. Olemme tasavertaiset, joten taistelua on turha jatkaa. Laakso on sinun, Legacy."
Legacy haukkoi henkeään. Hän oli onnellinen laakson saatuaan, mutta yhtäkkiä hän hätkähti. Hän ei ollut kertonut nimeään.
"Hei, mistä tiesit-" hän aloitti, mutta huomasi suden kadonneen.
Legacy loikki rinnettä alas ja etsi metsiköstä korkeimman puun. Hän kiipesi ylimmälle hänen painoaan kantavalle oksalle ja antoi tuulen tuivertaa turkkiaan. Hän oli Legacy -laakson herra.